Keisarin uudet vaatteetMonta monituista vuotta sitten eli keisari, joka piti uusista kauniista vaatteista niin hirveästi, että kulutti kaikki rahansakoreuksiin. Ei hän välittänyt sotilaistaan eikä teatterista eikä viitsinyt ajella puistossa muuten kuin näytelläkseen uusia vaatteitansa. Joka tunti hän vaihtoi takkia, ja kun muissa maissa sanottiin: kuningas on valtionneuvostossa, sanottiin tässä maassa: "Keisari on vaatekomerossa."
Siinä suuressa kaupungissa, missä keisari asui, vietettiin iloistaelämää, ja sinne tuli joka päivä paljon vieraita. Kerran kaupunkiin ilmestyi kaksi petkuttajaa. He olivat olevinaan kankureita ja kehuivat kutovansa maailman ihaninta kangasta. Sekä värit että malli olivat harvinaisen kauniit, ja lisäksi oli vaatteissa, jotka tästä kankaasta valmistettiin, kummallinen taika: ihminen, joka oli kykenemätön hoitamaan virkaansa tai mahdottoman typerä, ei saattanut ensinkään nähdä niitä.
Siinäpä vasta vaatteet, ajatteli keisari. Kun puen ne ylleni, saa paikalla selville, ketkä valtakunnassa eivät kykene hoitamaan virkaansa; voin heti erottaa kuka on viisas ja kuka typerä. Kudottakoon minulle siitä kankaasta kiireen kaupalla! Ja hän antoi petkuttajille hyvät rahat, jotta he ryhtyisivät työhönsä.
He pysäyttivätkin kahdet kangaspuut ja olivat tekevinään työtä, vaikka heillä ei ollut kangaspuissaan loimia eikä kuteita. Häikäilemättä he vaativat hienointa silkkiä ja kalleinta kultaa, mutta pistivät kaiken omiin taskuihinsa ja hosuivat tyhjien kangaspuidensa ääressä myöhään yöhön asti.
Olisipa hauska tietää, kuinka pitkälläkangas on! tuumi keisari, mutta hänestä tuntui hiukan ilkeältä tietää, ettei kangasta saattanut lainkaan nähdä semmoinen, joka oli typerä taikka kykenemätön hoitamaan virkaansa. Ei silti, että hänen toki olisi tarvinnut pelätä itsensä puolesta, mutta kuitenkin hän päätti lähettää ensin jonkun toisen ottamaan asiasta selkoa. Koko kaupunki tiesi, miten merkillinen taika kankaaseen liittyi, ja jokaisen teki mieli nähdä, kuinka typerä hänen naapurinsa oli.
Minäpä lähetän vanhan kunnon ministerini kankurien luo! - päätti keisari. Hän osaa parhaiten arvostella kangasta, sillä hän on järkevä mies eikä kukaan hoida virkaansa paremmin kuin hän!
Vanha kelpo ministeri meni saliin, missä petkuttajat istuivat tyhjien kangaspuittensa ääressä. Taivas varjelkoon! - ajatteli vanha ministeri ja avasi silmänsä selkosen selälleen. Minähän en näe mitään! Mutta sitä hän ei sanonut ääneen.
Petkuttajat kehottivat häntä astumaan likemmäksi ja kysyivät, eikö malli ollut sievä ja värit kauniit. He viittilöivät tyhjiin kangaspuihin, ja vanha ministeriraukka avasi silmänsä entistä suuremmiksi, mutta eihän hän saattanut nähdä mitään, kun ei mitään nähtävää ollut.
Auta armias! hän ajatteli. Olisinko minä typerä? Sitä en ikinä olisi uskonut, eikä ihmisten pidä sitä saada tietää! ENkö minä pysty hoitamaan virkaani? Ei, minä en saata kertoa, etten näe kangasta.
No, ette sano mitään kankaasta! huomautti toinen kutoja. Voi, se on kaunista! Aivan erinomaisen kaunista! sanoi vanha ministeri tirkistellen silmälasiensa takaa. Tämä malli ja nämä värit! Niin, kyllä minä sanon keisarille, että kangas miellyttää minua kovasti.
No sehän on hauskaa! sanoivat kankurit ja selittivät, mitä värejä ja millaista mallia kankaassa oli käytetty. Vanha ministeri kuunteli korvat tarkkoina, jotta voisi kotiin tultuaan kertoa kaiken keisarille, ja niin hän kertoikin.
Petkuttajat vaativat yhä enemmän rahaa, silkkiä ja kultaa. Niitä tarvittiin muka kankaaseen. Mutta he pistivät kaiken omiin taskuihinsa. Kankaaseen ei tullut ainoatakaan lankaa, mutta miehet kutoa helskyttivät tyhjää minkä ehtivät. Pian keisari lähetti toisen kelpo virkamiehen katsomaan, edistyikö työ ja oli kangas jo valmistumassa. Hänen kävi samallatavalla kuin ministerin: hän katseli katselemistaan, mutta eihän hän nähnyt mitään, koska ei ollut muuta nähtävää kuin tyhjät kangas puut.
- eikö kangas ole kaunista? sanoivat petkuttajat ja näyttelivät ja selittelivät olemaatoman mallin kauneutta. - Typerä minä en ole! Mietti mies itsekseen. Enkä siis tosiaan pysty hoitamaan hyvää virkaani? Sepä vielä puuttui! Mutta siitä ei pidä olla tietävinäänkään! Niinpä hän rupesi kehumaan kangasta, jota ei nähnyt, ja vakuutti olevansa hyvin ihastunut sen kauniisiin väreihin ja ihanaan malliin. - Niin kangas on todella erinomaisen kaunista! Hän kertoi keisarille. Kaupungissa ei enää muusta puhuttu kuin tuosta kauniista kankaasta.
Jo teki keisarinkin mieli katso kangasta, kun se vielä oli kuteilla. Saattueenaan joukko oivallisia miehiä, mukana myös molemmat kelpo virkamiehet, jotka olivat aikaisemmin käyneet katsomassa kangasta. Hän lähti kavalien petkuttajien luo. Miehet kutoivat minkä jaksoivat, mutta ilman loimia ja kuteita. - Eikö se ole suurenmoista! sanoivat nuo kaksi kelpo virkamiestä. - Teidän majesteettinne, suovaitkaa vain katsella tätä mallia ja näitä värejä! ja sitten he näyttivät tyhjiä kangas puita, sillä he luulivat muiden toki näkevän kankaan.
Keisari ei nähnyt kangasta. - Olenko minä typerä? Enkö minä kelpaa keisariksi! - Oi se on erittäin sievää! sanoi keisari. Ja hän nyökäytti ystävällisesti päätään ja katseli tyhjiä kangaspuita uskaltamatta sanoa, ettei nähnyt mitään. Koko seurue tirkisteli muttei nähnyt mitään.Kaikki kuitenkin vakuuttelivat keisarin mukana: -oi se on erittäin sievää! Ja kehottivat keisaria esiintymään uudet vaatteet yllään siinä suuressa juhlakulkuessa, joka paikkoin pantaisiin toimeen.
Juhla piti alkaa aamupäivällä ja koko edellisen yön petkuttajat valvoivat ja tekivät työtä kuudentoista kynttilän valossa. Kansa näki, että he ahersivat hikihatussa saadakseen keisarin uudet vaatteet valmiiksi. Kankurit olivat ottavinaan kangaspuilta kankaan, leikkasivat ilmaa suurilla saksille, ompelivat neulalla, jonka silmässä ei ollut lankaa ja sanoivat vihdoin: -Kas, nyt vaatteet ovat valmiit.Kun keisari ja hänen ylhäisimmät hoviherrat tulivat paikalle, petkuttajat nostivat toisen kätensä ikään kuin jotakin pidellen ja sanoivat: -Kas, tässä housut, tässä takki, tässä viitta, ja niin edespäin. - Ne ovat kevyet kuin hämähäkinseitti. Luulisi pukevansa ylleen pelkkää tyhjää. Mutta sen vuoksi ne oavtki niin erinomaiset. - Niinpä niin! sanoivat hoviherrat. Mutta eivät he mitään nähneet, ku ei siinä mitään ollutkaan. - Jos teidän keisarillinen majesteettinne suvaisisi kaikkein armollisimmin riisuutua, sanoivat petkuttaja, niin me tässä suuren peilin edessä pukisimme teidät uusiin vaatteisiin.
Keisari riisuutui, ja petkuttajat olivat kappale kappaleelta ojentavinaan hänelle uusia vaatteita, jotka he muka olivat ommelleet. He kietoivät kätensä hänen ympärilleen kuin sitoakseen laahusta ja keisari pyöriskeli peilin edessä. - Hyvänen aika, kuinka ne sopiavat hyvin. Tuo leikkaus on ihastuttava! kuuluu kuin yhdestä suusta. - Mikä malli! Mitkä värit! Se on arvokas puku!
-No niin minähän olen kunnossa! virkkoi keisari. - eivätkö ne nyt sovi hyvin? Ja hän kääntyi vielä kerran peilin edessä kuin ihaillakseen komeuttaan. Kamariherrat joiden piti kantaa laahusta, hapuilivat käsillään lattiaa muka tarttuen laahukseen ja sitten he kulkivat kädet ojolla. Kukaan ei saanut huomata, etteivät he nähneet mitään. Ja keisari asteli asteli juhlakulkueessa kauniin kunniakatoksen alla, ja kaikki ihmiset kaduilla ja ikkunoissa sanoivat: - Herranen aika, kuinka koreat keisarin uudet vaatteet ovat! Kylläpä tuo laahus on ihana... Ei kukaan tahtonut ilmaista ettei nähnyt mitään, sillä silloinhan olisi huomattu hänen olevan typerä ja kelvoton kuninkaaksi. Ikinä ennen ei keisarin vaatteita oltu näin ihasteltu.
- Mutta eihän hänellä ole vaatteita ensinkään! sanoin pieni lapsi. Herranen aika, kuulkaa nyt, mitä tuo viaton lapsi sanoo! virkkoi lapsen isä, ja sanoja kuiskattiin suusta suuhun. - Hänellä ei ole vaatteita ensinkään! huusi vihdoin koko kansa. Keisarin selkää karmi, sillä hänestäkin kansa oli oikeassa, mutta hän ajatteli:- Kyllä minun täytyy kestää tämä loppuun asti. Ja hän ojentui entistä ylpeämmäksi ja kamariherrat kantoivat laahusta, jota ei ollut ensinkään.
H.C.Andersen
